Tykyä Kuopiolaisittain
Kolmen auton kolonna kiisi aamunkoitteessa Kuopiosta kohti koillista, suuntana oli Lieksa ja Ruunaan kosket. Elettiin syyskuista perjantaita ja maisematkin näyttäytyivät matkalla parhaimmillaan. Taivas oli kirkkaan sininen ja tienvarsien karjalaiset koivikot alkoivat kellertää ruskan väreissä. Edessä oli siis kaksi päivää Tykyä. Kaksi päivää tiiviisti rakennettua ohjelmaa.Käännyttiin jo iltapäivään, kun elävästi armeijan varusteenjakotilaisuutta muistuttavan hässäkän jälkeen seisoimme Siikajärven rannalla. Ilmakin oli muuttunut, tuuli tuiversi vaakasuoraan ja vettä tuli välillä kaatamalla.
Puettuna kumisaappaisiin, pelastusliiveihin, sadeviittoihin ja näppylähanskoihin vaikutti enemmänkin, että kyseessä olisi biologiseen katastrofiin varautuva joukkio kuin melontaan lähtö.
No, jonkinasteinen katastrofi edessä olisikin. Riuskalla otteella kanoottimme oli vedessä, Marja Määttä etummaisella istuimella ja minä perässä. Pipo silmille valahtaneena mieleeni häivähtää kuva vanhasta kotimaisesta elokuvasta näissä maisemissa, Juha.
Kumollaan koskessa kiitävä soutuvene, joka murskautuu kivikkoon ja säleet jatkavat kulkuaan kunnes koski nielaisee ne. Rannalla kansallispuvussa joku reginalinnanheimo (tai vastaava) huutaa polvillaan tuskaansa julki. Tässäkö tämä nyt sitten oli, ajattelin. Ei, vaan pipo pois silmiltä ja katse päättäväisesti rantaan. Ainakin sata metriä, jos ei kaksikin sataa. Vedessä ja avarassa maisemassa etäisyyksiä on vaikea hahmottaa. Ei auttanut, kun kääntyä ympäri ja kurottaa selän takana olevalle laiturille. Emme näet päässeet laituria pidemmälle.
Harjoitus tekee mestarin, ajattelin, ja parikseni uudelle yritykselle tuli itse Rauni-emäntä. Muut olivat jo liki horisontissa kanootteineen. Mutta eikun menoksi! Perästä tullaan ja tultiinkin, ehkä puoli kilometriä. Sitten taas Siikajärvi kutsui. En ehkä hirveästi muistuttanut Roger Moorea kahlatessani kahdesti kastuneena kohti rantaa. Muistan kun James Bond kahlaa samalla tavalla matalaa rantaa ja vetäisee märkäpukunsa pois. Alla on tyylikäs valkea smokki ja James painuu kasinolle iltadrinkille. No, ei siellä rantatörmällä olisi sitä kasinoakaan ollut, lohduttauduin. Törmällä pölisi vain Rauni-emännän kantapäät hänen painellessa huolestuneena muiden kanoottikuntien perään.
Kertaus on opintojen äiti, ajattelin kaataessani noin kahdettatoista kertaa vettä kumisaappaistani. Muitten melomisesta ei ole kerrottavaa. Hehän selvisivät kaatumatta koko kahdeksan kilometrin matkan.
Savusauna ja loimulohi-illallinen hämärtyvällä erämaajärven rannalla sai päivän koettelemukset painumaan jotenkin taka-alalle. Yllättäen hämärä ehtikin muuttua syksyiseksi pimeydeksi ja ruokapaikalta matkaa majapaikalle oli vielä kilometrin verran. Eikä näkyvissä ollut katuvaloja eikä kevyen liikenteen väylää vaan metsässä juiperteleva polku.
Selvästi jo kokeneina eränkävijöinä keräsimme mukaamme lyhtyjä ja organisoiduimme sekalaisesti itseämme komentaen jonomuodostelmaan. Lyhdyt sattuivat jakautumaan siten, että jonon vetäjällä oli yksi ja loput kolme oli jonon viimeisillä. Väliin jäävät huomasivat olevansa keskellä viittäkymmentä metriä mustaa. Olihan se tietysti hyvä ajatus merkitä jonon alku ja loppu tiedoksi kaikille syvän erämaan villieläimille, karhuille, susille sun muille ilveksille, että osaavat pysytellä sivummalla tuosta pimeydessä vaeltavasta kolonnasta. Melullakin saattoi olla karkottava vaikutus. Joka tapauksessa tyytyväisinä, ettemme joutuneet karhunpainiin emmekä seivästämään susia kulkueemme saapui majapaikkaan.
Lauantaiaamu valkeni uskomattomana. Ilmassa oli pakkasta puolenkymmentä astetta. Järvellä häilyvän usvaverhon viilsi halki nousevan auringon ensisäteet. Ja ympärillä täysi hiljaisuus. Erämaa mykistää joskus kauneudellaan.
Mutta takaisin arkeen, tänään vuorossa on patikointia koskimaisemassa heti aamupalan jälkeen. Asiaankuuluvalla ylimalkaudella vilkaisemme reitin kartalta ja kolonna liikkeelle. Onhan siellä opastukset. Edessä oli kymmenkunta kilometriä, palattuamme tunnin myöhässä yhden maissa päivällä niitä kilometrejäkin oli jo kertynyt viitisentoista. Mutta eipä kellään ollut valituksen sanaa.
Maisemat olivat vertaansa vailla. Välillä polku polveili pitkin Ruunaan koskien rantoja, välillä painuimme kelottuneiden puiden keskelle karjalaiseen männikköön. Ylitimme soita, puroja ja hetteikköjä. Nuo ylitykset yöpakkasen ja koivunlehtien liukastamilla pitkospuilla tosin toivat mieleen sutsisatsisatsaan. Peukalot eteen, kyynärpäät taa, polvet yhteen … Mutta kaikki pysyivät tänään kuivina. Näimme kankaita valkoisenaan jäkälää ja punaisenaan puolukkaa, naavaisia rämekuusia, ikiaikaisia mäntyjä ja silmin kantamattomiin sieniä. Maisemaa, jossa sielu ja mieli lepää.
Vielä puoli kilometriä ennen majapaikkaamme onnistuimme eksyttämään joukostamme psykiatrin, psykologin ja gynekologin. Me miehet vedimme kolonnaa ja emmekä huomanneet heidän puuttuvan. Liekö miehiset aivomme ajatelleet tuollaisen täysrambo suorituksen jälkeen kyseiset ammattikunnat jo ihmiskunnalle tarpeettomiksi. No, kaikki päättyi onnellisesti ja eksyminenkin tapahtui autoja täynnä olevalla parkkipaikalla, josta piti jatkaa oikeaa polkua mökillemme.
Lihakeittolounaan jälkeen käänsimme perävalomme Siikajärvelle ja auton keulan kohti Kuopiota. Kotimatka alkoi ja meillä kaikilla oli mukanamme paljon yhteistä muisteltavaa.
Ari-Pekka Parviainen
